Jäätaidetta. Kuinka usein näkemättä jää taidetta. Luonnon ihmeitä.

Pimeys. Yhtäaikaa turvallinen ja pelottava. Yhtäaikaa.

Päässä myllertää. Pysähdyn katsomaan luonnon taidetta. Kenen kynä on piirtänyt taivaan vesilätäkköön?

Illusio vapaudesta syntyy, kun sitä annetaan metrimitalla. Ei  pitkä hihna kuitenkaan ole oikeaa vapautta. Mutta kai viiden metrin vapauttakin tarvitaan.

Tarvitaan vaihtelua maisemiin. Tarvitaan uusia näkökulmia. Kaikki on silloin helpompaa.

Sumua vain on. Harmautta vain on. Tuntuu, ettei se häivy mihinkään.

Entä, jos harmaus ei lopu ikinä? Jos se vain jatkuu ja jatkuu. Pakkohan sen on loppua, onhan!

Jokaisella on tuhat tarinaa kerrottavana. Miten saisi aukaistua myös ne suut, jotka eivät tarinoitaan kerro? Avattua ruostuneen lukon.

Ei matkan mittaa mitata jaloilla. Se on pitkä matka pienelle. Vaikka olisi tuhat jalkaa alla.

Ei siitä läpi mennä. Ei ilman kantoapua. Vaikka kuinka itse haluaisi itseään auttaa.

Joskus ei kauheuden kauneudesta ole mitään sanottavaa. Silloin on tyydyttävä hiljaisuuteen. Nautittava siitä mitä on.

Minä lennän, minä liidän. Hurjassa vauhdissa kovaa kiidän. 
Ja seuranani on kaveri karvainen. 

Värit ovat syksyn ydintä. Värit ovat syksyn sydäntä. Värejä varten se on.

Syysauringon voi sekottaa kevätaurinkoon. Se voi käydä kelle tahansa. Jos ei ole tarkkana.

Kuuleeko korvilla, näkeekö silmillä? Varsinkin, jos on pieni. Pienen pieni.

Silmät ovat kuulemma sielun peili. Onko katse sitten kehon ilmapuntari? Molemmat kuitenkin kertovat paljon.

Perheitä on niin erilaisia. Kuka sen sanoo mikä on oikea. Kenellä muka on valta määritellä se?

Terälehtiä. Vai sittenkin sinkoavia nuolia? Teräviä joka tapauksessa.

Näettekö? Minusta tulee ihmisen varjo. Mitä mahdankaan kätkeä karvaisen ulkokuoreni alle.

Ensin sitä ei näy, vaikka kuinka yrität katsoa. Sitten näkyy yksi, kaksi, kolme. Ja kun kurkistat heinän alle, avautuu koko maailma.

Sinne se on jätetty. Toimivana hylätty. Nykyinen vanha.

Syysauringossa on sitä jotain. Vaikka vihaisin kuumaa kesäaurinkoa, köllöttelen mielelläni syysauringossa. Nauttien vain.

Kun työ on taitavien käsien tekemää, se säilyy. Vaikka vuodet kuluvat ja ihmiset hylkäävät, se säilyy. Näitä aarteita löytyy kun kulkee silmät auki luonnossa tai ihmisten keskellä.

"On mulla aarre verraton. Se kalliimpi on kultaa...

...myös jalokivi kallein on, sen rinnalla vain multaa."   -mukaelma virrestä 183-

Joskus kaikki pyörii, vaikka itse seisoisit paikallaan. Puhumattakaan toisesta vaihtoehdosta. Miten kaikki sitten pyöriikään, jos itsekin liikut mukana.

Joskus polku on esillä selvästi. Onko se houkutteleva vai torjuva? Riippuu askeleista joita sitä pitkin ottaa.

Joskus on rikottava rajoja. Myös niitä  joita auktoriteetit asettavat. Se on tehtävä, että mahdollistuisi uuden löytäminen.

Kastehelmet koristavat sen kauniiksi. Mutta kävelepä sitä päin. Saat verkkokuosin silmälasiesi linsseihin.

Lauman johtajuuden pitäminen itsellä on helppoa, kun valitsee reittinsä taiten. Mutta kuljepa laumasi johtajana reitillä, jossa reunustat kutsuvat kiihdyttämään vauhtia. Silloin...silloin johtajuus on katoava luonnonvara käsissäsi.

Syksyn lähestyminen luo oman tunnelmansa. Tulevan kylmyyden voi aistia jopa nenällään. Odottaa aikaa jolloin talveen voi kääriytyä turvaan.

Pienten tyttöjen unelmat. Ne kantavat tai murenevat. Eikä lopputulokseen ole usein tytöillä itsellään valtaa.

Kesä on köllöttelyä varten. Rapsutuksia varten. Ja läheisyyttä varten.

Metsässä vastaan tulee iloisia ilmeitä. Minkäs sille mahtaa. Metsä nostaa hymyn huulille, pehmeille tai koville.

Hirviästi oli rakkautta metsässä. Suomalaisen metsän kuningas on liikkeellä. Rakkauden nimissä.

Kun olin pieni. Tarvitsin vain paljon rakkautta. Halusin vain nauttia läheisyydestäsi ja olla omasi.

Mitäs siinä vastaan sanomaan. Herrat tietävät paremmin, että avokonttori on nyt in. Mutta ehkä ainakin hirvenmetsästyksessä kuitenkin out.

Miten monta kaunista kanervaa, suloista suolammikkoa. Miten monta on vielä löytämättä? Kunpa jaksaisin etsiä.

Hillastajan paras apu on tarkkavainuinen hillakoira. Rodulla ei väliä. Kunhan kuono vainuaa metsien kullan.

Valkoiset helmet tanssivat helma huojuen tuulessa. Ohut varsi koristaa liikkeen josta voisi humaltua. Saisipa painaa itsensä pehmeyden päälle nukkumaan.

Jos ei turkkia olisi. Olisiko kesä helpompi kestää? Vai polttaisiko paahde entistä varmemmin?

Kulkisipa aina edellämme. Päämme päällä. Tähtisade.

 Mikä on ihmiselle se?

Se raato.

Jonka päällä pyöritään, että oma haju peittyy.

Tule jo! Mene vain! Ehdin kyllä perässäkin.

Miksi lumen päällä on hiekkaa. Ei sitä yleensä taivaasta sada. Vai onko Jumala tänään huumorituulella?

Oma polku. Aina ei pääse valitsemaan millainen ja kenen kanssa. Silti on edettävä.