Sydämen särkymisessä ei ole mitään kaunista.
Ei vaikka sen yrittäisi kuorruttaa sokerihuurteella.
Kyynelten määrä on loputon.

Talvi saa tulla.
Minun käsiäni ei palele.
Ei kylmyys pääse läpi rakkaudella kudottujen silmukoiden. 

Ristipäiset silmät.
Rautainen häntäluu.
Joskus itsestäkin siltä tuntuu.

Vuosikausia, jopa vuosikymmeniä, jokin lojuu kaapissa. Sitten jostain tuntemattomasta syystä kaksi aivosolua kohtaa ja tulosta syntyy. Toki harva idea on yksinomaan omasta päästä, ei tämäkään.

Ohjeiden aatelia. Noudatettavaksi. Meille kaikille!
(Alkuperäinen taideteos: Matilda)

Palella voi koska vain. Niin varpaat, kuin sydänkin. Varpaiden lämmöksi löytyy villasukat.

  
Jouluna soisi jokaisella olevan kodilta tuntuva koti.

Ja omia rakkaita ympärillä.

Soisi, vaikka se pelkkää kimalletta olisikin.

Joulukirkko kutsuu. Yöllä se kutsui tuoksullaan yhtä karvaturria. Miltähän mahtoi maistua risti katolla?

Tätä paitaa ei laiteta terapiatunnille. Ei edes sen terapeutin vastaanotolle joka ihastui berniin. On turha kylvää pahaa mieltä.

Päässä myllertää. Pysähdyn katsomaan luonnon taidetta. Kenen kynä on piirtänyt taivaan vesilätäkköön?

Jokaisella on tuhat tarinaa kerrottavana. Miten saisi aukaistua myös ne suut, jotka eivät tarinoitaan kerro? Avattua ruostuneen lukon.

Terälehtiä. Vai sittenkin sinkoavia nuolia? Teräviä joka tapauksessa.

Sinne se on jätetty. Toimivana hylätty. Nykyinen vanha.

Kun työ on taitavien käsien tekemää, se säilyy. Vaikka vuodet kuluvat ja ihmiset hylkäävät, se säilyy. Näitä aarteita löytyy kun kulkee silmät auki luonnossa tai ihmisten keskellä.